Mietteitä yökuvauksesta

Yleinen, tiistaina 2.10.2007,

Kävin eilen illalla juuri ennen tuutuaikaa ottamassa muutaman yökuvan. Tarkoitukseni oli lähinnä katsoa millaista jälkeä tulee.

Voi pojat millaista jälkeä tuli. Silminnähden pimeä maisema, pilkutettu ainoastaan satunnaisilla valoläiskillä, herää yhtäkkiä eloon pitemmän suljinajan myötä. Varjot paljastavat yksityiskohtia, valot hehkuvat tunnelmaa ja suu aukeaa ihailusta. Kaupungeissa ei voi olla saamatta huonoja yökuvia.

Se millaisia kuvat teknisesti ottaen ovat on toinen asia. Kameran automatiikka pyrkii ehdottamaan oikeaksi valotukseksi pimeäkuvaukseen nähden aivan liian pitkää valotusaikaa. Tämän voi kai korjata valitsemalla pimeäkuvausmoodin, mutta tällöin joutuu luovuttamaan osan kuvauskontrollista automatiikalle.

Paras tulos saadaan alivalottamalla kuva kahden tai kolmen aukon verran ellei enemmänkin. Kokeilemalla löytää oikean ajan.

Sommittelu on sekin yksi haaste. Pimeässä näkee silmin juuri sopivasti. Tilanne muuttuu pienen tähtäysikkunan lävitse tiiraamalla, jolloin maisema on pienentynyt niin paljon, että pimeän näkymän hahmottominen on vaikeaa. Jälleen kerran: kokeilemalla löytää oikean rajauksen. Kuvankäsittelyohjelmassa voi sitten rajata lisää. Linssin ulkopuolelle jäänyttä tärkeää yksityiskohtaa sen sijaan tulee jälkikäteen sadateltua.

Pitkät suljinajat aiheuttavat kuvaan myös liikesumeutta. Yllä olevan kuvan vasemmalta löytyvän puun lehvästö on ehtinyt heilua sen neljän sekunnin aikana, jolloin fotonit ovat pommittaneet valoherkkää kennoa. Myös veden pinnan väreily pehmenee ja pilvetkin pysyvät harvoin skarppeina.

Yksityiskohtien terävyydestä joutuu myös tinkimään. Pimeäkuvauksessa ei kannata vaatia auringonvalossa otettujen kuvien kaltaista veitsenterävyyttä.

Mutta näiden kaikkien vastapainona saakin sitten tunnelmaa koko repun täydeltä. Kuvan yksityiskohdat eivät ehkä kestä katselua 100-prosenttisella suurennuksella, mutta ketä se kiinnostaa tunteiden lyödessä pintaan?